HILJAISUUSRETRIITTI SIPOOSSA 13.-15.11.2020
Perjantai-iltana puheensorina käy kiivaana. Vaihdamme kuulumisia ja ajatuksia, laulamme ja saunomme. Joillekin hiljaisuuden retriitti on kokemuksena uusi. Monet kertovat, että ovat halunneet osallistua tällaiselle retriitille jo pitkään. Emme oikeastaan tiedä, mitä on luvassa, vaikka ohjelma ja aikataulutus ovatkin selvillä. Ilmassa leijailee pieni jännityksen aalto. Mitä hiljaisuus meille tekee? Miltä se kehossa tuntuu? Miltä se tuntuu, kun asettuu itsensä äärelle? Tämän viikonlopun aikana hiljennymme itsellemme, uudelleen ja uudelleen; laskeudumme meditaatioon vastaanottamaan sisäisen kuiskeen.
”Istuudun meditaatioon ja annan hengityksen kannatella minua. Tunnen hartioillani painon. Tunnistan arjen taakan painavan olillani, vaikka yritän siitä irrottautua. Hetken mietin, valuisiko paino tämän viikonlopun aikana jonnekin pois. – Hiljaisuus on asettunut viereemme.”
Lauantain aamussa nousemme aikaisin kuuntelemaan hiljaisuutta. Suurten ikkunoiden takaa aukeneva maisema nukkuu vielä. Asteittain pimeys väistyy ja me siirrymme jooga-alustoillemme huoltamaan ja herättelemään kehoamme. Pieni kello kilahtaa asanan vaihtumisen merkiksi. Liikumme ääneti. Vain hengityksemme tasainen virta kuljettaa meitä liikkeestä toiseen. Kello kilahtaa: rentoudumme. Ja jälleen hiljennymme.
”Hengitämme yhtä Kaikkeuden kanssa kukin tahoillamme, omassa olemisessamme, ja yhtaikaa yhdessä muiden kanssa.”
Joutsenet ovat täällä kanssamme. Ne asuvat viereisessä pikkuruisessa järvessä. Kuulemme niiden laulun, näemme valkoisten siipien liikkeen, lintujen ohilennon -kaarron, kunnes ne katoavat puiden taa. Maisema auttaa pysäyttämään mielen levottoman liikkeen, antautumaan todelliselle olemuksellemme, ykseydelle.
Aamupalan hiljaisuudessa istun rakkaan ihmisen vieressä. Haluan silittää hänen selkäänsä vain viestittääkseni hänelle, että välitän. ”Katsomme hetken lempeydellä toisiamme. Tunnen suurta kiitollisuutta. Tunnen täydellisen hyväksynnän tunteen. Yksi katse, ei muuta. Ja kaikki maailman rakkaus, vuosisadat, ovat siinä hetkessä. Onnen kyyneleet pyyhkiytyvät sormenpäihini.”
Luovaa toimintaa ja metsäretki
Aamupalan jälkeen työskentelemme luovassa työpajassa saven kanssa. Saamme kahden nyrkin kokoisen kimpaleen savea käsiimme. Aihe on vapaa: tulkoon näkyväksi mitä tullakseen on.
”Muovaan, painelen, silitän. Odotan kuvan muodostumista. Haluan tuntea saven todellisen olemuksen. Muovailen ja painelen. Tarkkailen tekemiäni jälkiä, jotka muotoutuvat saven pintaan. Aloitan jotakin ja taas aloitan alusta. Kunnes otteestani tulee määrätietoisempaa. Aivan kuin käteni nyt tietäisivät mitä tekevät. Tuntuu, että mitä huolellisemmin silitän, sitä enemmän arvostukseni maan palaselle välittyy. Ja sen haluan tehdä; haluan välittää kiitokseni sille sen olemassaolosta. Työstö alkaa; muodot ja palaset nivoutuvat yhteen. Luomisen vapaa virta alkaa.”
Lauantain puolipäivän meditaatio ennen lounasta. ”Luovan työpajan jäljiltä kehossa tuntuu virtausta. Odotan sen hiipuvan. Teen meditaatioharjoitustani oppituntieni mukaan. Hetken kuluttua keho alkaa kihelmöimään. Tulee pakottava tarve liikkua. Tunnen kuin jokin yrittäisi puskeutua kehostani ulos, yhtaikaa joka puolelta kehoa. Pinnistelen vastaan enkä liikahda. Yhtä nopeasti kuin sisäinen puristus tuli, yhtä yllätten, se myös poistuu ja jännite häviää.”
Iltapäivällä siirrymme ulkoilemaan viereisen metsäalueen lomaan. Olemme saaneet pienet vihot, jonne voimme kirjoittaa retriitin aikaisia tuntemuksiamme, ajatuksiamme ja oivalluksiamme. Tämän metsäsamoilun aikana voisimme antaa sanojen nousta mieleemme ja muodostaa niistä runon, metsälaulun tai mitä ikinä mieleemme nouseekaan. Keho huutaa liikkumaan ripeästi, käyttämään lihaksia kunnolla, jotta kehon energiat pääsisivät virtaamaan. Pysähtyneisyys vaatii tasapainotusta ja kiipeämme jyrkkää rinnettä, luontoa ihaillen, metsän rauhaa hengitellen ja samalla sanoja etsien. Korpit lentelevät yläpuolellamme, kun kuljemme peurojen ja muiden metsän eläimien tallaamia polkuja pitkin. On aina lahja nähdä metsän eläimiä – ja melkein tulenkin peuran ylijuoksemaksi.
Lempeät, hitaat yin-joogan asanat hoitavat kehoamme. Tukeudumme tyynyyn ja annamme syvän venytyksen tehdä tehtävänsä. Meditaation ja illallisen jälkeen päästämme kehomme liikkumaan luovasti ja vapaasti äänettömyydessä. Kuljemmeko sisäisen musiikin tahdissa, en tiedä? Mutta liikumme, eri tavoin, eri suuntiin sulavasti toistemme lomassa. Nauttien liikkeen vapaasta virrasta.
”Illan viimeinen meditaatio. Aloitan suoraan siitä mihin viimeksi jäin. Hengitys voimistuu ja syvenee enkä voi sille mitään. Humpsahdan kuin unikuvaan, kenties menneeseen aikaan, kunnes en enää arvaa katsoa enempää ja pakouttaudun takaisin.”
Sunnuntain aamu kulkeutuu lauantain tapaan meditaatioiden ja joogan parissa. Luovassa työpajassa valitsemme mieluisia materiaaleja, työstötapoja, värejä – kukin mitäkin tehden, vailla ennaltamäärrättyä suunnitelmaa, tavoitetta, lopputulosta.
Aurinko kruunaa päivämme. Puolenpäivän pitkän meditaation kylvemme valossa. Kenties, kuin lahjana, fyysinen todellisuus tuo näkyväksi meille sen, keitä ja mitä me oikeasti sisimmältämme olemme. Ykseyspiirissä katsomme vielä toisiamme suoraan syvälle silmiin, nähden ja kohdaten toisemme, kauniit sielumme, kanssaeläjät, ennalta tutut ja tuntemattomat. Kyynelsilmät kohtaavat ja hiljainen sisäinen kosketus on onnea tulvillaan. Keitä me olemme? Mitä hiljaisuus meille antoi? Näen sinut ja sinä näet minut. Ja kun hiljaisuus päättyy on ilo tulvillaan. Se vapautuu lauluun ja hersyvään nauruun.
Erkanemme tahoillemme takaisin arjen maisemiin. Hiljaisuuden äärellä voimme olla yhtä. Kunnes jälleen kohtaamme…
Katja Tanner, Jayadevii
Joogaopettaja, Meditaatio-ohjaaja
