Olen aina kulkenut metsissä. Nauttinut niiden tuoksusta ja tunnelmasta.
Rakentanut kotini maalle, lähelle laajaa metsäaluetta. Metsä on ollut aina
tukeni ja turvani, lepopaikka, voimaantumisen lähde ja mieleni
keventämisen paikka.
Vasta joitakin vuosia sitten havahduin siihen ymmärrykseen, miten
valtavan merkityksen metsä elämälleni ja minulle on antanut. Lisääntyneet
tutkimustulokset metsän vaikutuksesta hyvinvointiin ovat todistaneet
samaa seikkaa.
Joogaopintojen myötä olen alkanut pohtia metsän vaikutusta ihmisen
henkiseen kasvuun. Tutkimuskohteena olen pitänyt itseäni. Olen arvioinut
omia kokemuksiani ja peilannut niitä joogaopin valossa. Olen ihmetellyt ja
tuumaillut, arvioinut ja tehnyt johtopäätöksiä.
Metsään saapuessani ja hetken käveltyäni huomaan ensin huokaisevani ja
tunnustelevani metsän henkeä. Samalla alan jo odottaa, että metsä tekee
tehtävänsä ja luontaisesti tulee se hetki, jolloin katseeni kiinnittyy johonkin
ja jään ihastelemaan. Se hetki tuo ihanan vapauttavan tunteen kaikesta
arkisesta ajatustulvasta ja mieli hiljenee. Kun oikein keskittyy kauneuteen,
katsoo tarkkaakin tarkemmin, voi parhaimmillaan kokea valtavan
onnellisuuden tunteen. Tunteen siitä suuresta maailmasta, jonka
yhtenä yksilönä saa olla ja elää. Ehkä sellaiset hetket ovat juuri niitä,
jolloin on tietämättään lähellä Korkeinta.
Mielenkiintoista on myös pohtia sitä, mihin katse milloinkin kiinnittyy.
Joskus huomaan ihastelevani oksan kärjessä roikkuvaa vesipisaraa,
toisinaan valon ja varjojen leikkiä maassa, milloin auringonvalon
läpivalaisemaa lehteä ja joskus ihmettelen kokonaista maisemaa. Toisinaan
esitän ilmoille kysymyksen, miksi katseeni kiinnittyi juuri tähän ja yritän
kuunnella vastausta, etsiä vertausta arjen elämästä. Kuulisinko sydämeni
viisauden, Rakkauden viestinnän?
Muistan erään hetken muutaman vuoden takaa. Olin tulossa lähitiellä kotia
kohti, kun äkkiä pysähdyin ja jäin katsomaan mäntypuiden runkoja.
Pyörittelin silmiäni sivulta sivulle valtavan hämmästyneisyyden tilassa.
Katsoin ja katsoin noita samoja puita, joiden ohitse olin jo vuosia
kulkenut. Ihmettelin, että oliko täällä aina näyttänyt tältä. En osaa sanoa
mikä oli muuttunut. Kaikki näytti vain jotenkin syvemmältä, enemmän
olemassa olevalta, todellisemmalta.
Tuo kokemus oli kuin ovi, joka sulki jotain taakseen ja avasi jotain eteeni.
Sen jälkeen osa maailmasta on näyttänyt ja tuntunut erilaiselta. Tuon
kokemuksen myötä olenkin sanonut, että kun oppii pysähtymään,
kuulemaan ja näkemään, voi nähdä ihmeitä.
Teksti: Katja Tanner, Jayadevi, ota yhteyttä tai lähetä palautetta
Joogaopettaja, meditaatio-ohjaaja
