Mitä on naisten todellinen vapautuminen?

 

Naisten vapautumisliike ei ole vapauttanut naista, sanoo Shrii Shrii Anandamurti. Päinvastoin nainen on työelämässä näennäisestä menestymisestään huolimatta itse asiassa alistettu, jopa riistetty. Hän joutuu sopeutumaan miehisiin arvoihin ja toimintamalleihin. Naisten tehtävänä on saada aikaan todellinen muutos yhteiskuntamme arvoissa tuomalla esiin naiselliset ja inhimilliset arvot – omat biologiset ja emotionaaliset tarpeensa.

On tehty paljon naisten vapauttamisen hyväksi viimeisten 30 vuoden aikana, mutta silti yhteiskunnassamme on perustavaa laatua olevia ongelmia. Eräs niistä liittyy naisen tasa-arvoon työelämässä. Korostan voimakkaasti että tasa-arvo työpaikalla ei tarkoita pelkästään sitä että naiset saavat saman palkan kuin miehet, vaan että naiset, sen sijaan että he yrittäisivät olla kuin miehet, pyrkisivät vaikuttamaan työelämään siten että se loisi naisille suotuisammat olosuhteet: työpaikan järjestämä lastenhoito, äidin mahdollisuus käydä katsomassa lastaan työajalla tarvittaessa, mahdollisuus pitää lepopäivä tai päiviä kuukautisten aikana.

Kaiken kaikkiaan tulisi luoda työpaikalle joustavuutta joka sopii naisen rytmiin, sensijaan että pitäisi noudattaa tiukkaa miehistä aikataulua: odotetaan että nainen ottaa jonkin pillerin ja teeskentelee että on täysin työkuntoinen kuukautisten aikana, vaikka hänellä olisi kovia kipuja eikä hän tuntisi itseään hyväkuntoiseksi. Naisten tulisi voida suunnitella työpaikka omia tarpeitaan varten eikä se saisi olla vain miesten tarpeita varten. Yhteiskunta ei ole lännessä työelämän suhteen suotuisa naisten elämälle ja naisten tarpeille. Työelämä perustuu miehiselle kilpailulle ja vallalle.

Naiset ovat astuneet työelämään, mutta he ovat tulleet sinne edellämainitun asetelman ehdoilla. Heidän on oletettu toimivan kuten miehet, ja naiset ovat asettaneet itselleen tällaiset odotukset ja sisäistäneet ne. Niinpä naiset uskovat itsekin näihin odotuksiin ja ihailevat niitä naisia jotka voivat ne täyttää eivätkä ihaile niitä jotka eivät voi niitä täyttää, niitä jotka näyttävät olevan liian tunteellisia, liian heikkoja, liian ailahtelevia, koska heidän tarpeensa vaihtelevat kuukauden päivien mukaan, tai he tekevät kompromisseja uransa suhteen, koska he haluavat lapsen tai heillä on lapsi, johon he kiinnittävät liian paljon huomiota eivätkä omistaudu riittävästi uralleen.

Jopa naiset ovat omaksuneet nuo miehiset arvot, ja niinpä naiset toimivat miehisen standardin mukaisesti, eivätkä tuo naisen kehon ja äitiyden tarpeita työpaikalle. Tämän johdosta naiset jakautuvat kahteen ryhmään: niihin joiden täytyy uhrata ura perheen vuoksi ja niihin jotka uhraavat perheensä ja emotionaaliset tarpeensa uran vuoksi – ajanoloon paljon naisia joutuu tähän tilanteeseen. Kun keskustelet heidän kanssaan, huomaat että he eivät ole onnellisia. Tilastot ja tutkimukset ovat osoittaneet että lasten ja perheen uhraaminen uran vuoksi ei tee keskivertonaista onnelliseksi.

Ongelma on että työympäristö ja työn etiikka eivät ole inhimillisiä, niitä ohjaavat kapitalistiset arvot. Niitä ohjaavat liike-elämän ahneus ja ne perustuvat miehiseen kilpailuun; niille luotiin perusta aikana kun työvoima oli etupäässä miespuolista ja päättäjinä olivat miehet. Viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana työvoima on muuttunut jonkin verran ja yhä enemmän naisia on kohonnut päättäjiksi, mutta naiset jotka ovat sinne kivunneet, ovat tulleet miesten hallitseman yritysmaailman joukoista, ja he ovat naisia jotka ovat pärjänneet parhaiten miehisessä arvomaailmassa, ja ne naiset, jotka ovat panneet painoa lapsiin, rakkauselämään, perheeseen, naiset jotka ovat uhrautuneet perheen vuoksi, eivät saa ansaitsemaansa asemaa.

Työelämässä, erityisesti yritysmaailmassa, tapahtuu myös että nainen, joka tuntee olevansa aliarvostettu, ponnistelee erittäin paljon ollakseen kuten menestyvä mies, ja siellähän ihaillaan kaikkein häikäilemättömintä, joka menestyy. Tämän vuoksi älykkäät naiset omaksuvat miehiset
menettelytavat: heistä voi tulla jopa häikäilemättömämpiä kuin miehet, koska heidän täytyy kompensoida koska ovat naisia. Nämä naiset ovat valmiimpia kyynärpäätaktiikkaan kuin ne miehet, joita he jäljittelevät, koska heistä tuntuu että heidän täytyy olla pätevämpiä kuin miesten. He ovat tarkkailleet miehiä ja omaksuneet heidän roolimallinsa, mutta heidän toimintansa ei ole heille luonnollista. Se ilmentää epätoivoa, ei heidän naisellisia ominaisuuksiaan.

Naisten kuten miestenkin kohdalla persoonallisuudet, mielipiteet ja potentiaalit vaihtelevat suuresti ja naiseuteen samaistuminen voi olla vahvempaa tai heikompaa. Yleisesti ottaen naiset ovat lempeämpiä, hoivaavampia ja kommunikaatiokykyisempiä. Mutta näin ei ole aina laita. Naiset voivat olla myös armottomia toisia naisia kohtaan miesjohtoisessa ympäristössä, jossa he kokevat että miehisten toimintamallien omaksuminen ja miesten suosioon pääseminen on tärkeä heidän menestymiselleen. Naiset yhtä hyvin kuin miehetkin haluavat menestyä siinä mitä tekevät. Naiset siinä missä miehetkin haluavat että heitä arvostetaan, ja monilla naisilla on erinomaiset johtamiskyvyt. Naiset ovat erinomaisia johtajia. Sekä miehillä että naisilla on yhtäläinen kyky johtamiseen, tämä seikka ei ole sukupuolesta kiinni.

Ongelma on että yhteiskunnan asenne miehiä ja naisia kohtaan on erilainen siihen nähden mitä naisen pitää tehdä saavuttaakseen menestystä yritysmaailmassa ja työelämässä yleensä. Vielä nykyäänkin on suuri epätasapaino siinä kuinka helpolla mies voi päästä johonkin ammattiin verrattuna naiseen, vaikkakin tilanne on paljon parempi kuin ennen. Joillakin aloilla naisten on helppo edetä, mutta joillakin toisilla aloilla ja korkeisiin johtamistehtäviin pääseminen on vielä hankalaa. Yhteiskunnallisten ennakkoluulojen vaikutus on vielä esteenä naisen roolille ja siihen miten naiset voivat ilmentää sisäistä luontoaan työpaikalla: naisiin kohdistuu stressiä ja painetta toimia kuten mies saavuttaakseen menestystä ja johtajuutta.

Puhun siitä taistelusta jota nainen joutuu käymään löytääkseen naiseutensa yhteiskunnassa joka korostaa kilpailua ja menestymistä yritysmaailmassa, yhteiskunnassa, missä ollakseen jotain ihmisen tulee astua ulos kodistaan ja luoda asema uhmaa naisen roolia äitinä ja perheestä huolehtijana. Tässä yhteiskunnassa on sisäinen ristiriitainen dynamiikka. Se on suurperheen ja ydinperheen hajoamisen ytimessä. Se että naiset ovat lähteneet kodistaan saadakseen arvostusta ja menestystä on suuresti vahingoittanut yhteiskunnallisia rakenteita. Yhteiskunta ei perustu kotiin; ihmiset on työnnetty suurpääoman tehtaisiin automaateiksi. Rahan arvostaminen lapsien, hoitotyön ja kodin kustannuksella on luonut tämän tilanteen. Olemme vaeshya-aikakauden rappiovaiheessa, riistokapitalismin vaiheessa, emme naisten vapautumisen vaiheessa. Tämä on hämmennyksen tila yhteiskunnassamme ja naisten kohdalla.

Naiset haluavat älyllisiä haasteita ja työtä, ja niitä heidän pitäisikin saada. Mutta miksi heidän pitäisi saada ne tällä tavoin, lähtemällä kodistaan, uhraamalla perheen onnen ja lasten ja kaikkien niiden hyvinvoinnin, jotka tukeutuvat häneen. Mennä ulos kodista tavalla joka on heille luonnotonta, puurtaa 8-12 tuntia töissä. Monet naiset tuntevat että heidän täytyy valita ihmissuhteiden tuoman onnen ja menestymisen välillä. Tämä on julma valinta.

Jokainen, mies ja nainen, haluaa tuntea menestyvänsä ja hyödyntää fyysisiä, mentaalisia ja henkisiä voimavarojaan. Mutta miksi naisen tulee menestyäkseen elämässä luopua lastenhankkimisesta, tai jos hänellä on lapsia, uhrata lastensa hyvinvoinnin? Olla poissa, aina vain poissa ja jättää lapset toisten huomaan. Miksi hänen täytyy uhrata kotinsa, perheensä ja rakkautensa?

Yhteiskunta toimii liike-elämän ehdoilla, rahan ja tavarantuottamisen ja kuluttamisen ehdoilla, ei perheenjäsenten, lasten, vanhusten ja sairaiden hyvinvoinnin ehdoilla. Se on vieraannuttanut perheenjäsenet ja antanut identiteetin ihmisille menestyneen uran kautta.

Ei niin etteikö naisilla tulisi olla uraa ja ammattia, vaan tule muuttaa se seikka millä tavoin ja millä ehdoilla ura luodaan ja pidetään yllä. Voiko nainen kasvattaa lapsia ja kirjoittaa kirjoja, pitää luentoja, toimia puhujana ja tehdä eri asioita elämänsä eri vaiheissa, varata aikaa lapsilleen, varata muutaman päivän kuukaudessa kevyempään työhön? Jos yhteiskunnassa vallitsisi erilainen standardi, ei se olisi mikään ongelma. Sama koskee myös miehiä; pitäisikö heidän olla töissä 40-70 tuntia viikossa? Eivätkö myös he haluaisi olla perheensä ja lastensa kanssa? Eikö työn pitäisi liittyä pikemminkin kotiin ja yhteisöön kuin kylmään työpaikkaan, josta tullaan kotiin muutamaksi tunniksi ja sitten mennään takaisin?

Koko järjestelmä tukee ammatillista menestymistä ja työpaikkaa, ei perhettä, ei ihmisten emotionaalisia tarpeita, vaan tuotannon laajentamista, enemmän tavaroita ja enemmän kulutusta. Jos ihmiset viettävät aikaansa perheen ja sukulaisten parissa, ja vanhemmat ja sukulaiset tukevat toisiaan, niin miksi he tarvitsisivat kaikenlaisia tavaroita, he saisivat hyvinvointinsa emotionaalisista suhteista. Naisten kommunikaatiokyvystä ja emotionaalisesta luonteesta johtuen tämä alue on naisen aluetta, naisten hallussa, mutta yhteiskuntaa ei ole järjestetty tällä tavoin. Yhteiskunta on järjestetty siten että tulisi kuluttaa sitä ja tätä ja saada onni kuluttamisesta. Jos ihminen ostaa yhä enemmän tavaroita ja viettää aikansa ostoskeskuksissa, ja elämän pääpaino on saada enemmän tavaroita kuin luoda ihmissuhteita, niin ihmisen täytyy käyttää koko aikansa työssä saadakseen rahaa ja mennä sitten vapaa-aikanaan ostoksille. Niinpä hän on täydellinen liike-elämän pelinappula: hän tekee töitä ja tuottaa tavaraa ja sitten kun hänellä on vähän vapaa-aikaa, hän menee kauppaan ja ostaa noita tavaroita.

Tämä asiantila ei perustu naisen voimalle. Tämä pienentää naisen statusta ja naisten voimaa. Ja vaikka naiset voivat saavuttaa menestystä ja tulla huomatuiksi tässä yritysmaailman paradigmassa, he menettävät voimansa ja heistä tulee emotionaalisesti vajaita.
Juuri naisten voima ja heidän emotionaalinen luonteensa, heidän kommunikaatiokykynsä ja heidän ihmissuhteiden arvostamisensa tulee tuoda takaisin yhteiskuntaan. Yhdistää uudelleen perhe ja yhteisö, nostaa ihmisarvot kunniaan tavaroiden sijaan. Tässä naiset voivat tehdä suuren palveluksen ihmiskunnalle.

Mutta nykyään naiset ovat kadottaneet identiteettinsä. He kokevat haluavansa arvostusta, menestystä; he haluavat että heitä kuullaan ja kuunnellaan. Kukapa sitä ei haluaisi, mies tai nainen. Jotta he tämän saavuttaisivat, heidän tulee uhrata ihmissuhteet uran vuoksi. Mutta yhä useammat naiset huomaavat että tämä ei tyydytä heitä. Nuoret naiset näkevät että se ei ole toiminut vanhempien naisten kohdalla.

Ja sitten on superäiti, nainen joka yrittää ylläpitää uraa samalla kun kasvattaa lapsiaan, yrittää täyttää työelämän odotukset – ikään kuin hänellä ei olisi kuukautisia, ikään kuin hänen lapsensa eivät tarvitsisi häneltä mitään, ikään kuin hän olisi täysin antautunut työlleen, ja sitten tulla kotiin ja yrittää olla lasten kanssa. Tämä nainen joutuu näiden molempien vaatimusten rikkirepimäksi. Hän ei voi mitenkään kunnolla hoitaa molempia, koska ne ovat ristiriidassa keskenään.

- Eräs nykyajan ilmiö on myös että naiset lykkäävät lastenhankkimista kunnes he ovat niin vanhoja ettei se enää onnistu.

Tämä on suuri epäkohta monille naisille, kun he huomaavat että he ovat lykänneet lastenhankkimista vähän liian pitkälle. Toisaalta sillä on etunsa että nainen hankkii lapsensa varttuneemmalla iällä. Mutta liian myöhään on liian myöhään.

Samanaikaisesti teini-ikäisten raskaudet ovat yleistyneet. Kun jotkut naiset odottavat liian kauan, toiset taas saavat lapsia liian aikaisin, mikä johtuu perheen puuttuvasta emotionaalisesta tuesta. Nuorilla tytöillä on emotionaalinen vajaus, ja niinpä he hankkivat poikaystävän ja lapsen sitä täyttämään, koska koti ei voi tuota tarvetta täyttää, koska isä ja äiti ovat töissä koko päivän, kukaan ei ole kotona, on vain TV ja poikaystävä.

Niinpä nämä ”yritysmaailman tyttäret” kasvat yksin, ja he omaksuvat yritysmaailman arvot ja haluavat menestyä sen piirissä tai he tuntevat emotionaalisen tyhjyyden ja yksinäisyyden. Sitten he oivaltavat olevansa naisia ja naisina heillä on eräs tapa ratkaista tuo ongelma: he hankkivat lapsia nuorena. Mutta vanhemmat eivät hyväksy sitä ja heitä katsotaan vinoon, heitä ei arvosteta, heitä ei nähdä positiivisessa valossa: ”Ihanaa että sinusta tulee äiti. Se on kaikkein upeinta,” vaan heille sanotaan: ”Mitä luulet tekeväsi! Tuolla tavoin pilaat mahdollisuutesi uraan.” Niinpä nuo naiset ovat jo uhranneet omanarvontunteensa saadakseen emotionaalista läheisyydentunnetta. Tämä on se ristiriita jossa naiset ovat. Jos he haluavat omanarvontunnetta ja emotionaalista yhteydentunnetta ja perheen, kuina he voivat saavuttaa molemmat? ”Yritysmaailman tyttäret” jotka vaeltelevat tyhjässä kodissa 10-12 tuntia päivässä, eivätkö he ole yksinäisiä? He haluavat läheisyyttä, he haluavat perheen, mutta he maksavat siitä kalliin hinnan, sillä he ovat kastittomia; he ovat äitejä ja heidän pitäisi olla äitejä vasta vanhempana….he ovat menettäneet rahanansaitsemiskykynsä – tärkein asia on että on hyvä kuluttaja.

Naisten asema ei ole hyvä näinä aikoina, vaikka he ovat menestyneet ammateissaan ja heidät hyväksytään paremmin työpaikoilla. Mikä on siis tuo uhraus? Samalla kun naiset ovat saavuttaneet itsenäisyytensä, perherakenne on tuhoutunut yhä enemmän. Saatat ajatella: ”Sehän on hyvä, nainen on ollut sidottuna perheeseensä, nyt hän on vapautunut ja itsenäinen.” Niin, hän on vapautunut ja itsenäinen. Onko hän onnellinen?

- Ei erityisemmin.

Ei erityisemmin. Useimmiten ei ollenkaan. Eivätkä miehetkään ole onnellisia, hekin haluavat perheen suomaa turvallisuutta. Ja varmastikaan tyhjässä kodissa vaeltelevat lapset eivät ole erityisemmin onnellisia, ei ole setää eikä tätiä eikä muitakaan jotka pitäisivät heitä hyvänä ja olisi heidän kanssaan; he joutuvat olemaan vieraiden kanssa koko päivän, sitten tulla kotiin ja niiden parin tunnin aikana kun vanhemmat ovat kotona heidän seuranaan, on vanhemmilla liian kiire edes jutella heidän kanssaan, koska pakolliset kotityöt vievät koko ajan. Ja vanhukset lähetetään vanhainkotiin, koska heille ei riitä aikaa, ja taivas varjelkoon, jos joku sairastuu vakavasti, se saattaa tilanteen repeämispisteeseen. Hänet on vietävä sairaalaan.

Yhteiskunta ei ole terve. Niin monia tarpeita jää tyydyttämättä tämän yhteiskunnallisen epäkohdan hiljaisessa kriisissä. Kuka siihen puuttuu? Kuka puuttuu tähän yhteiskunnalliseen kriisiin? Kuka sen tiedostaa?

- Oikeistoradikaalit…

Oikeistoradikaalit nostavat esille tämän asian, pitää paikkansa. Mutta heillä ei ole hyviä ratkaisumalleja. He tiedostavat ongelman, koska ihmissuhteet ovat heille tärkeitä. Mutta heillä ei ole hyvää ratkaisumallia, se on heidän ongelmansa.

Suurperheen ja ydinperheen hajoaminen ja naisten työntäminen pois kodista työelämään ja naisten kipuaminen asemiin ja valtaan työelämässä on saanut aikaan monen naisen vieraantumisen omista biologisista tarpeistaan ja kaipauksistaan. Ja suoraan sanoen heitä on riistetty. Monet naiset tiedostavat tämän ongelman, mutta jokainen kohtaa sen yksinään. Kun 45-vuotias nainen huomaa olevansa liian vanha saamaan lapsia ja hänen täytyy elää elämänsä lapsettomana omistautuen työlleen – hän on kenties saanut paljon ystäviä työpaikalla, häntä arvostetaan ja hänen itsetuntonsa on hyvä, hän tuntee olevansa pätevä, hän tulee hyvin toimen ja hänellä kenties on hyvä puoliso, mutta hänellä ei ole lapsia eikä’ lastenlapsia ja perhettä ympärillään, ja hän tuntee tyhjän paikan, yksinäisyyden ja elämänsä tyhjyyden. Joutuessaan valitsemaan rakkauden, yhteisön, perheen tai uralla menestymisen ja mielekkään työn välillä naiset kätkevät sisälleen tuon vaikean ongelmatilanteen. Nykyään yhteisön korvaa työpaikka ja ystävät ovat työkavereita ja kodilla on vähän merkitystä. Kodin arvo on vähentynyt ja työpaikasta on tullut elinvoiman ja tyydytyksen paikka.

Työnteko sinänsä ei ole huono asia. On hyvä tehdä töitä. Mutta luuletko että nainen joka ylläpitää kotia ja perhettä ei tee töitä? Luuletko että hän istuu koko päivän tekemättä mitään? Luuletko että kun hän hoitaa sairasta, hän ei tee työtä, kun hän hoitaa lapsia, ei tee työtä: Hän tekee lujasti töitä. Mutta tämän päivän maailmassa hän on eristyksissä. Hän on yksin kotona ja tekee yksin töitä., hoitaa lapsia tai vanhusta ja uhrautuu – ja suoraan sanoen häntä pidetään toisen luokan kansalaisena, koska hän ei saavuta mitään työssään. Naiset eivät saa mitään statusta tästä kovasta työstä ja uhrautumisesta. Ja kuten kuka tahansa, mies tai nainen huomatessaan: Jos teen tätä työtä, joka on raskasta, ei kukaan sitä kuitenkaan arvosta, mutta jos teen tuota toista työtä, joka on puolta helpompaa, saan tärkeän aseman ja kaikki arvostavat minua – niin eikö hän valitse tuon tärkeän aseman, jota kaikki arvostavat. Sensijaan äitinä olemista, toisista huolehtimista ja ihmissuhteiden hoitoa ei pidetä tärkeänä; vain tuottavuus työpaikalla on tärkeää.

En sano etteikö naisten tulisi olla opettajia, tiedenaisia, kirjailijoita, päätöksentekijöitä, poliitikkoja jne. Varmasti heidän pitäisi. Heidän tulisi ottaa – ja tulevaisuudessa he tulevatkin ottamaan pääroolin kaikilla yhteiskunnan alueilla. Mutta heidän tulee tuoda yhteiskuntaan omat arvonsa, oma biologinen sisäinen ilmaisunsa: ihmissuhteiden arvo, ihmisten arvo yli tavaroiden, ihmisistä huolehtiminen ylitse ammatillisen tuottavuuden, ravitsemisen arvo vastakohtana kilpailemiselle, äitiyden ja hoivaamisen arvo kaikkein pyhimpänä ja kunnioitetumpana. Sillä ei ole mitään arvoa tässä yhteiskunnassa. Sen pyhyyttä saatetaan ylistää sanallisesti, mutta itse asiassa sitä ei pidetä lainkaan pyhänä. Naisten perusroolilta on viety sen arvo sekä miesten että naisten taholta: sitä ei kunnioiteta, sitä ei arvosteta.

Mutta jos tämän päivän yhteiskunnassa kotiäidin työtä, lastenhoitoa ja kodin ja perheen hoitoa pidettäisiin kaikkein kunnioitetumpana ja arvostetuimpana työnä, lähtisivät naiset laumoittain työpaikoistaan. He eivät ole onnellisia. Kymmenintuhansin, sadointuhansin he jättäisivät välittömästi työpaikkansa saadakseen kunnioitetun paikan äitinä ja hoivaajana. He tekisivät tätä työtä paljon mieluummin.

Naista ei tule pakottaa pois kodista, perhettä on kunnioitettava. Olkoon perhe kaiken keskipiste, suureperhe, yhteisö, heimo, kylä. Olkoon ihmissuhteet ihmisen kokemuksen ensisijainen tekijä. Tällainen yhteiskunta perustuu naisen voimalle. Nykyajan yhteiskunnassa yritysmaailman kapitalistiset arvot ovat alistaneet naiset. Naiset ovat alistettuja. Kyseessä ei ole naisten vapautumisprosessi vaan alistamisprosessi. Kuulostanko kenties hyvin oikeistolaiselta?

- Ei oikeastaan, koska oikeistolaiset eivät sano että naisten tulisi olla tiedenaisia, kirjailijoita ja johtajia, he puhuvat pelkästään äitiydestä eikä mistään muusta.

Äidit olivat aikoinaan yhteiskunnan johtajia. Kaikki kunnioittivat matriarkkaa niin perheen sisällä kuin yhteisössäkin ja kuuntelivat hänen neuvojaan. Nyt matriarkka on menettänyt kaiken statuksensa. Hän on merkityksetön ihminen. Ainoastaan työelämässä perheen ulkopuolella, kodin ulkopuolella, oman henkilökohtaisen voimansa ulkopuolella voi hän saavuttaa jonkinlaista statusta. Tämä on alistamista. Se ei ole naisen vapautumista.

Annettakoon naisille asemaa ja työtehtäviä, mutta liittyköön nämä asemat ja tehtävät heidän perheeseensä, suurperheeseensä, heimoonsa, yhteisöönsä ja korostettakoon ihmissuhteita ja kaikkien hyvinvoinnin ja ravitsemisen kehittämistä eikä tuottavuuden lisäämistä ja suurempaa kulutusta yritysmaailman eduksi. Sellaisessa yhteiskunnassa naisella tulee todellakin olemaan valta.

Yhteiskunnasta on kadonnut tasapaino, ja tuon tasapainon menetyksen ytimessä on ollut naisen voiman ohjautuminen tiettyyn suuntaan, ja osasyynä siinä on naisten lähteminen  työelämään kodin ulkopuolelle. Sanon suoraan: naisten lähteminen kodistaan ja kotiäidin roolin arvostuksen pienentyminen on tuonut muassaan perherakenteen epätasapainon ja koko hoivaverkoston horjumisen yhteiskunnassamme.

Kuka haluaa tulla hoidetuksi laitoksissa erillään perheestä ja suurperheestä, ja mikä onkaan paine joka kohdistuu kotona yksin olevan äitiin! Ei äitiä, ei tätejä, setiä, ei ketään joka olisi hänen kanssaan, joka pitäisi hänelle seuraa; hän on yksin lasten kanssa, hän on eristyksissä, hänellä ei ole mitään henkireikää. Perinteisessä yhteisössä nainen asui kylässä, kaikki naapurit ovat siellä, tädit, sedät, äiti ja isoäiti, kaikki ovat siellä yhdessä ja viihtyvät hyvin. Niin. on se myös rankkaa, on riitoja ja kahnauksia, mutta siinä on elinvoimaa. On paljon tilaisuutta ilmentää erilaisia asioita, paljon voimavaarojen hyödyntämistä ja paljon statusta.

Yhteiskunnassamme turvaverkostot ovat rasitettuja katkeamispisteeseen. Nykyään usein kotona ei ole isää, on vain äiti yksin lapsensa kanssa yrittäen pitää työpaikkansa kodin ulkopuolella, ruokkia lasta ja säilyä hengissä ilman kenenkään apua. Niinpä monet naiset ajattelevat: ”Uhraan sydämeni ja rakkauteni ja kannan tuskan siitä että en voi hankkia lasta ja saada sen tuomaa rakkautta, niin minun ei ainakaan tarvitse kärsiä tuolla tavoin.

Nykytilassa yhteiskuntamme on yhteiskunnallisen kaaoksen ja murtumisen partaalla, ja se pian saavuttaa murtumispisteen, koska perustavaa laatua olevat inhimilliset arvot, rakenteet ja verkostot ovat murtuneet. Voiko yhteiskunta jäädä henkiin jos se perustuu totaalisesti yksilön menestymisen ja individualismin korostamiseen? Mitä tapahtuu köyhälle kun hän sairastuu tai tulee vanhaksi? Mitä tulee lasten tarpeisiin, ihmisten emotionaalisiin tarpeisiin? Näistä seikoista ei huolehdita. Jopa ihmisten terveydenhoidosta ei huolehdita kunnolla, vaikka varoja löytyy yhteiskunnasta.

Yhteiskunta on menettänyt tasapainonsa. Jotta tasapaino voitaisiin saada takaisin, se edellyttää, että naiset nousevat, eivät vain auktoriteettiasemiin, vaan omaan henkilökohtaiseen voimaansa ihmisinä tiedostamaan perustarpeensa ja sanovat: ”En tahdo raataa työelämässä kodin ulkopuolella, en halua individualismia, haluan lapseni, äitini, mieheni, rakkauteni ja perheeni, tätini ja setäni, haluan perheeni takaisin.” Naisten tulee tehdä tämä, naisten tulee sanoa: ”Voin johtaa, voin olla johtaja, voin olla äiti, voin olla perheen parissa ja voin olla voiman lähde.” Naisten tulee sanoa: ”En tule enää sietämään tätä pakollista valintaa rakkauden ja ihmissuhteiden kustannuksella.” Yksi henkilö ei voi puheellaan saada aikaan kovinkaan paljon, mutta satatuhatta, miljoona muuttavat maailman. Ja maailma tulee muuttumaan, se on varmaa; heiluri heilahtaa yhteen suuntaan ja kääntyy sitten toiseen suuntaan.

Naisten tulee sitoa maailma yhteen ja luoda rakkauden, ihmissuhteiden ja ystävyyden verkosto tämän päivän maailmaan. Tämä on naisten tehtävä. Heidän tulee olla johtajia, heidän tulee olla voimakkaita ja heidän tulee sanoa: ”Valta ei merkitse sitä että olen yrityksen pääirtisanojana ja paiskin töitä 15 tuntia päivässä uhraten kaikki henkilökohtaiset suhteeni.” Ei niin etteivätkö naiset pystyisi siihen. Ehkä he pystyvät, mutta heidän tulisi oivaltaa mitä todellinen valta on ja heidän tulisi ottaa tuo valta. Miksi työpaikka kodin ulkopuolella on arvokkaampaa kuin lasten kasvattaminen? Vain koska sillä tienaa enemmän, ja jos sinulla on enemmän rahaa, sinulla on enemmän ostovoimaa, ja koska yhteiskunta korostaa ostovoimaa, on se arvokkaampaa.

Naisten tulee ottaa tilanne käsiinsä. Yhteiskunnallisen ja taloudellisen järjestelmän muutoksen, poliittisen voiman ja muutoksen kautta he voivat muuttaa tilanteen. Ryhtyköön yhä useampi nainen poliitikoksi ja taistelkoon inhimillisten arvojen puolesta. En usko oikeistoon enkä vasemmistoon, uskon ihmisyyteen. Ja uskon että naiset tulevat nousemaan voimana ja muuttamaan yhteiskunnan toimintatavan – eivät tuodakseen takaisin menneisyyttä, vaan luodakseen terveen yhteiskuntarakenteen joka vastaa ihmisten tarpeisiin. Tämä puuttuu tämän päivän läntisistä kulttuureista.