Henkisestä äitiydestä ja lasten kasvattamisesta


Lapsenkasvatusmenetelmät vaihtelevat suuresti eri kulttuureissa, ja on havaittavissa erilaisia tuloksia kulttuurista riippuen. Esimerkiksi intialaisessa kulttuurissa katsotaan, että lapsi ei voi tehdä mitään väärää ennen viidettä ikävuotta. Ei tehdä eroa pojan ja tytön välillä, vanhemmat ja perheenjäsenet antavat heille rakkautta ja huomiota vailla minkäänlaisia ehtoja. Ja pikkulapset eivät tee koskaan mitään väärin, kaikkea mitä he tekevät pidetään herttaisena, ja heitä kehutaan kaikesta.

Tämä kehittää tietynlaista psyykkistä itseluottamusta kasvavassa yksilössä. On erittäin hyvä jos lapsi saa tällaista kohtelua ennen viidettä ikävuottaan. Ja jos hän tekee jotakin tuhmaa, sitä ei oteta vakavasti. Tähän tapaan: ”Pikku tuhmeliini, etkö osannut muuta tehdä!” Tuhmiin tekoihin ei kiinnitetä juurikaan huomiota, ja lasta kehutaan jokaisesta pienestäkin suorituksesta. Tämä on erittäin hyvä psykologia pienen lapsen kohdalla.

Jopa silloin kun lapsi on vaikeassa kahden vuoden iässä, kiukuttelee, huutaa ja kiljuu, tahtoo sitä ja tätä, paras tapa on hymähtää ja olla välittämättä, ja sitten kun lapsi tekee jonkun hyvän teon, häntä kehutaan ylenpalttisesti. Kun lapsi on tuhma, ollaan välittämättä tai otetaan se kevyesti, koska lapsi on hyvin pieni eikä osaa käyttäytyä.

Mutta lapsen kiukunpuuskan aikana hänelle ei pidä antaa juurikaan huomiota, vaan suhtautua välinpitämättömästi, ohittaa se eikä vahvistaa sitä. Ja kun lapsi on kiltti, kehut: Oi kuinka suloinen lapsi, ja annat paljon paljon rakkautta. Lapsi jota kohdellaan näin ennen pitkää jättää kiukunpuuskat. Hän huomaa: ”Äiti ja isä pitävät minusta kovasti ja mitä teenkin he pitävät sitä ihmeellisenä.” Näin lapselle tulee myönteinen käsitys omasta itsestä eikä hän enää ryhdy kiukuttelemaan, sillä jos hän sen tekee, ei hän saavuta sillä mitään. Sellaisesta lapsesta tulee hyvin sopeutuvainen ja hyvinkäyttäytyvä, kun hän saa mahdollisimman paljon rakkautta eikä häneen kohdistu negatiivista huomiota huonon käyttäytymisen takia.

Ennen viidettä ikävuotta erittäin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta lapsi ei ole taipuvainen sadhanaan (meditaatioon). Viisivuotiaalle voi antaa nama mantran (yksinkertaisen meditaatio-opetuksen). Pikkulapsen joka ei tee sadhanaa, on hyväksi istua meditaatiota tekevän vanhemman sylissä tai olla samassa huoneessa ja oppia istumaan hiljaa lähellä vanhempaa kun tämä meditoi, sillä se antaa lapselle hyvän tunteen. Tai illalla iltasadun jälkeen kun lapsi näkee kuinka isä ja äiti istuvat sängyllä meditoimassa, tuntee lapsi lämpimän turvallisen meditaation värähtelyn joka vaikuttaa lapsen uneen, mieleen ja kehitykseen.

Toinen näkökohta: lasta ei tulisi jättää yksin. Joissakin maissa on muotia ajatella että lapsen tulisi olla itsenäinen ja tulisi nukkua omassa huoneessaan jo ihan pienenä, ja että hänellä tulisi olla oma sänky eikä lapsen pitäisi olla niin kiinni vanhemmissa. Mutta lapsihan on täydellisen riippuvainen, hän ei pysy hengissä ilman vanhempaa. Tottakai hän on täysin riippuvainen ja miksi ei olisi. Miltä lapsesta tuntuu nukkua huoneessa itsekseen kun se ei pysty huolehtimaan itsestään? Se voi vain maata pinnasängyssä. Mikä pelottava kokemus pienelle lapselle. Lapsen tulisi nukkua lähellä vanhempia. Hänen tulisi tuntea että äiti ja isä ovat ihan lähellä. ”Itken vain ihan pikkuisen ja he tulevat heti.” Lapsella tulisi olla tällainen tunne läheisyydestä.

- Minkä ikäisenä lapsella voi olla oma huone?

Silloin kun lapsi haluaa oman huoneen. 5-6-vuotiaana lapsella voi olla jo halua tähän suuntaan, 8-9-vuotiaana hän on varmasti valmis. Lapsella voi olla oma huone, mutta hän voi haluta nukkua lähellä vanhempia. Ja jos lapsi tulee vanhempien sänkyyn, jos lapsi haluaa oman sängyn vanhempien sängyn viereen tai nukkua vanhempien kanssa samassa sängyssä, ei siitä ole mitään haittaa, ja monissa kulttuureissa siihen kannustetaankin. Voit huomata että noissa kulttuureissa jossa lapsi saa osakseen tällaista fyysistä turvaa, on hän emotionaalisesti tasapainoisempi.

Paras tilanne on, kun lapselle annetaan runsaasti rakkautta, ja vanhemmat tekevät henkisiä harjoituksia, ja lapsi saa fyysistä kosketusta ja läheisyyttä, niin ettei hän tunne olevansa yksin ja avuton sängyssään, kun ketään ei tule vaikka hän itkee. Tällöin lapsi tuntee: ”Olen niin hätääntynyt, kuinka pysyn hengissä, olen avuton täällä yksin, kukaan ei tule”, ja tämä synnyttää syvän pelon hänen mieleensä. Se ei ole tervettä. Sen sijaan lapsi jonka äiti tai isä tulee joka kerta kun hän itkee, tietää että joka kerta kun hän älähtää, isä tulee tai äiti tulee, ja hän tuntee olevansa turvassa. Kun hän kasvaa isommaksi ja pääsee itse sängystä, voi hän mennä hakemaan isää ja äitiä luokseen, hän voi tehdä sen itse eikä hänen tarvitse olla huolissaan. Tässä on ero.

Pikkulapsi on tullut kohdusta ja on avuton tullessaan maailmaan, ihmislapsi ei ole niin kuin jotkut eläimet, jotka pystyvät huolehtimaan itsestään, hän on vielä aivan avuton ja niinpä häntä tulee hoivata aivan kuin hän olisi vielä osittain kohdussa. Anna hänelle fyysistä kontaktia, rakkautta vailla ehtoja.

Mutta kun lapsi kasvaa hieman isommaksi, on tilanne toinen. Kun hän pystyy jo jonkin verran huolehtimaan itsestään, voi hänelle antaa enemmän tilaa, mutta ei tyrkyttämällä, vaan lapsen tarpeiden mukaan. Annat lapselle kauniin oman huoneen ja hän on kovin innoissaan, kaikki hänen lelunsa ovat siellä. Mutta jos lapsi herää yöllä ja haluaa tulla äidin ja isän viereen, ei pidä kieltää. Et sano: ”Miksi et pysy omassa huoneessasi!” Osoitat jälleen pyyteetöntä rakkautta, annat fyysistä läheisyyttä etkä tuomitse.

Ja kun lapsi käyttäytyy huonosti, hymähdä sille äläkä välitä siitä. Kun lapsi heittäytyy lattialle sätkytellen käsiään ja jalkojaan ja kiljuu ja kirkuu, äiti sanoo: ”Tule sitten kun olet valmis”, ja jättää lapsen yksin eikä kiinnitä lapseen enempää huomiota. Ja kun lapsi tulee ja on kiltti, äiti sanoo: ”Voi kun suloinen lapsi”,  eikä äidin tarvitse sanoa mitään kiukuttelusta eikä saarnata lapselle, lapsella ei ole kykyä ymmärtää mistä äiti puhuu, hän ei edes tiedä mistä äiti puhuu.

- On erityisen kiusallista kun lapsi saa kiukuttelupuuskan kaupassa.

Jos se tapahtuu kaupassa, et ota sitä vakavasti ja et käytä negatiivista sävyä puhuessasi lapselle. Nosta lapsi ylös ja vie ulos. Usein käy niin että vanhemmat ovat niin kiusaantuneita siitä mitä muut ajattelevat, että he menettävät malttinsa ja suuttuvat lapselle joka on heidät nolannut. Mutta lapsi ei osannut käyttäytyä muulla tavalla. Ja sitten lapsi ajattelee: ”Olen todella suututtanut isän ja äidin,” ja mitä hän tekee? Hän kokee saaneensa voimaa ja tehneensä vaikutuksen kiukunpuuskallaan kaupassa ja  käyttää sitä keinoa yhä enemmän. Parempi että sanot lapselle: ”Hupsu, tule, vien sinut nyt heti autoon, koska et ole kunnolla kaupassa. Kun olet kaupassa, sinun tulee olla kiltisti.” Ja viet lapsen autoon ja annat  hänen itkeä ja parkua autossa, etkä kiinnitä häneen huomiota, vaan vie hänet kotiin. Niinpä ennen viidettä ikävuotta lasta ei pidä tuomita.

- Entä kun lapsi on yli viiden?

Viisivuotiaalle ja sitä vanhemmalle lapselle voi alkaa opettaa meditaatiota, jos hän on siihen taipuvainen, mutta lasta ei pidä pakottaa istumaan, koska se synnyttää vastareaktion lapsessa. Voit innostaa häntä istumaan ja antaa hänelle pienen herkkupalan joka kerta kun hän istuu, mutta lasta ei pidä pakottaa ja saada häntä tuntemaan olonsa epämukavaksi. Jos lapsi on hyvin vilkas, hänen saattaa olla vaikea istua. Jos lapsi on rauhallinen luonteeltaan, on tilanne toinen. Aasialaista syntyperää olevan lapsen voi olla helpompi istua. Mutta jos lapsi käy levottomaksi, hänen ei tarvitse istua, mutta vaikka lapsi leikkisi huoneessa jossa teet sadhanaa tai istuisi sängyssään ennen nukkumaanmenoa kun teet sadhanaa, on tällä hyvä vaikutus aina kymmeneen ikävuoteen asti.

Jos 5-10-vuotiaalla lapsella on pelkoja yöllä tai yöllä heräämistä ja hän tahtoo tulla vanhempien viereen, ei häntä pidä kieltää. Hänelle tulee antaa rakkautta vailla ehtoja.

Viidenteen ikävuoteen mennessä lapsen järki on jo niin kehittynyt että hän alkaa erottaa hyvän pahasta. Niinpä jos lapsi tekee ilkeän teon, jopa 5-6-vuotiaana lapsi osaa olla ilkeä toisille lapsille, hänelle tulisi antaa pieni rangaistus. Jos lapsi leikkii ystäviensä kanssa ja on kiusaa kaveriaan, et suhtaudu siihen välinpitämättömästi. Tämän ikäiselle lapselle käytät kuria ja sanot: ”Et saa vetää kaveriasi tukasta, se ei ole sopivaa, tule tänne, sinun täytyy istua nurkassa kunnes osaat olla kiltisti, ja sitten menet kaverisi luokse ja pyydät anteeksi, ja sitten voitte taas leikkiä yhdessä.”

Tällainen kurikasvatus alkaa noin viiden vuoden iässä. Silti 5-7-vuotiaalle ei selitellä liikaa, järkeen ei vedota, vaan sanotaan: ”Ei, tuo ei ole kilttiä! Tule istumaan tänne kunnes rauhoitut ja olet kiltisti ja sitten menet pyytämään anteeksi.” Annat ohjeita, huomaa, kyseessä on ohjeiden antaminen, mutta jälleen, et suutu lapselle, et syyllistä häntä: ”Mikä sinussa on vikana, kun kiskot toisen tukkaa, ilkeä lapsi, miksi vedät toista tukasta, mikä on pielessä, mene nurkkaan,” - ei tällä tavoin. Ei mitään vihjailua että hän ei ole hyvä, ei mitään syyllistämistä, pikemminkin: ”Ei, et voi tehdä noin, tuo ei ole oikeata käytöstä, mene nurkkaan kunnes olet rauhoittunut ja osaat olla nätisti kaverisi kanssa ja pyydät anteeksi.” Siinä ei ole syyllistämistä, vaan ohjeiden antamista. Niinpä kasvatuksen tulisi olla yksinkertaista ohjeiden antamista ilman vihaa, moitetta ja syyllistämistä.

5-15-vuotiaat lapset noudattavat kuria niin kauan kuin mukana on paljon rakkautta. Rakkautta tulee olla enemmän kuin kuria. Jos lapsen huoltaja haluaa aina kasvattaa lasta kuriin, mutta ei osoita lapselle rakkautta, käy tämä kohtalokkaaksi. Ei kuri, vaan inspiraatio innostaa lasta, ja sen on tultava rakkaudesta. Rakkaus ja optimismi  - ja myös kuri on tärkeää niin kauan kuin se on kohtuullista ja se yhdistetään  rakkauteen ja inspiraation. On parempi kasvattaa inspiraation avulla kuin rangaista epäonnistumista.

- Voitko sanoa jotakin äideille, monet äidit Suomessa ovat yksinäisiä, yksin lapsen kanssa.

Äidit ovat hyvin yksinäisiä, Suomessa se on kansallinen ongelma. Ihmiset asuivat Suomessa ennen suurperheissä, yhteisöissä. Mutta nyt he asuvat yksin, ja pitkinä pimeinä talvina se ei ole hyväksi. Valitettavasti tästä on tullut tapa nykyajan maailman vauraammissa maissa. Se ei ole hyväksi ihmisille. Johtuen kulttuurisesta samskarasta ihmiset kärsivät. Lämpimissä maissa tilanne ei ole niin huono, koska voi mennä aamulla ulos kaupungille ja markettiin, jossa tapaa ystäviä. Mutta kylmässä ilmastossa tilanne on toinen. Ja kun ihminen on yksin, ulkona on pimeätä ja kylmää, joutuu hän kokemaan liian paljon yksinäisyyttä. Ihmiset ovat luonnostaan sosiaalisia, he ovat kuin laumaeläimet: kun ilta saapuu, he haluavat kokoontua yhteen. Se on vaistonomaista, koska se tapahtuu turvallisuuden vuoksi. Kun kulttuuri tuo mukanaan lähestymistavan joka on biologisten vaistojen vastainen, se synnyttää ristiriidan ja ihmiset kärsivät.

Kun katsot historiaan, eri kulttuureihin ympäri maailmaa, ovat ihmiset tuhansien ja taas tuhansien vuosien ajan eläneet yhdessä ryhmissään. He ovat eläneet yhteisöissä. Jos he menivät metsään ja rakensivat mökkinsä, he rakensivat ne lähekkäin, ei niin että yksi mökki oli täällä ja toinen parin kilometrin päässä. Ehkäpä jotkut epätavalliset ihmiset tekivät niin, mutta useimmat ihmiset asuivat lähekkäin. Tämä on ihmisluonnolle tyypillistä.

- Mitä voi yksinäinen äiti tehdä?

Kun äiti on yksin lapsen kanssa, hänen tulee löytää sidosryhmiä. Sama tilanne on tässä maassa (USAssa). Liian monet äidit ovat eristyneitä näinä aikoina, äitiä ei kunnioiteta tarpeeksi, isoäiti ei ole paikalla, tätejä ei ole paikalla, ei ketään joka huolehtisi lapsesta. Äidit eivät saa myöskään lepohetkeä kuukautistensa aikana, he eivät saa tarvitsemaansa lepoa. Entisinä aikoina isoäidit ja tädit hoitivat lapsia kun äidillä oli kuukautiset, ja äiti saattoi levätä. Tämä on toinen ongelma. Naisen oletetaan olevan kuin mies, yhtä aktiivinen koko kuukauden ajan eikä oteta huomioon kuukautisia ja että hän tarvitsisi hieman lepoa. Sitä ei pidetä aiheellisena, mutta se on kulttuurista johtuva näkökulma.

Mitä siis tehdä luonnottomassa tilanteessa, jotta ihmiset voisivat elää mahdollisimman luonnollisesti?  Tulisi saada heidät tiedostamaan biologiset taipumuksensa. On olemassa tieteenala, johon voidaan vedota, biopsykologia, muinaisia aikoja tutkiva kehityspsykologia, jossa tutkitaan käyttäytymismalleja läpi historian, se ei ole antropologiaa, itse asiassa se on eräänlaista psykologiaa. Tutkitaan ihmisten psykologisia taipumuksia läpi ihmiskunnan historian. Jos katsot 40 000 vuotta taaksepäin ja läpi historian, miten ihmiset ovat asuneet, niin näet, mikä on ihmisen biologia. Voit saada kirjastosta tai tietokoneen kautta tieteellistä tietoa, mikä vakuuttaa ihmisiä.

Toinen hyvä tapa palvella ihmisiä on saada ihmiset tiedostamaan oma elämäntapansa ja sen vaikutus heidän onnellisuuteensa. Tämä on tärkeää, koska muuten yrität peittää ongelman alkusyyn laastarilla. Ihminen yrittää kieltää luonnolliset biologiset taipumuksensa, koska ei ole tapana ajatella että tosiaan tunnet sillä tavoin, - paljon kieltämistä tapahtuu.

Mutta tosiasia on että nuo tunteet ovat olemassa, ja seuraavaksi ihminen menee psykiatrin luo ja pyytää masennuslääkettä. Sitten hän syö pillereitä ja yrittää lääkkeen avulla kompensoida sitä tosiasiaa jota hänen koko fysiologiansa, hänen intuitionsa, hänen koko biologiansa viestittää: asioiden pitäisi olla erilailla kun ne ovat. Mutta hänen ei oleteta tuntevan niin. Ristiriita on liian suuri. Se ei ole hänen syynsä. Se on yhteiskunnan sairaus, yhteiskunnan joka kieltää ihmisen.

Yhteiskunta kadottaa tasapainon, kun on ristiriita ihmisen perusluonteen, perustarpeiden ja sen välillä, millaisen yhteiskunta odottaa ihmisen olevan. Niinpä tämä tilanne ei ole pelkästään Suomessa, sama tilanne on kaikissa läntisissä vauraissa maissa. Kapitalistisen yltäkylläisyyden ja rappion aika, joka on tuonut tällaisen sairauden maailman rikkaisiin maihin, on nyt loppusuoralla.

Mutta takaisin yksinäisen äidin ongelmaan – tarkastelen asiaa vähän laajemmalti – suoraan sanoen kuinka voin puhua vain äidistä joka on yksinäinen lapsensa kanssa. Tähän on olemassa syy ja se on laajempi kuin äidin oma tilanne. Mutta koska hän on yksin lapsensa kanssa, hänen tulisi oivaltaa että hänen tulee hyväksyä omat vaistonsa, hyväksyä toive että olisi joku ihminen - täti, setä, oma äiti - tai yhteisö joka auttaisi häntä kasvattamaan lapset. Ja sitten tehdä kaikkensa jotta voisi tavata muita ihmisiä, toteuttaa vaistomaisia tarpeitaan mahdollisuuksien mukaan, liittyä äitiryhmiin, päiväkotiryhmiin, äitien turvaverkostoon, jopa perustaa niitä itse, jos niitä ei ole: hän ei varmasti ole ainoa äiti jolla on tuo ongelma, yrittää tavata naapureita, yrittää parhaansa mukaan siinä tilanteessa hankkia sentyyppisen turvaverkoston, jota hänen biologiansa kaipaa, ja mikä tärkeintä, ei tuomita itseään siitä että on näitä tarpeita, oivaltaa että vika ei ole hänessä, koska hän tarvitsee masennuslääkettä – ehkä hän tarvitsee lääkettä, koska liika on liikaa -  mutta vika ei ole hänessä, vaikka hänellä on nämä tunteet. Jotain on vialla yhteiskunnassa, joka ei ole antanut sopivaa ympäristöä, joka ei ole tyydyttänyt hänen tarpeitaan. Jos hän oivaltaa tämän, auttaa myös se häntä.

Niinpä monet naiset, tuhannet ja taas tuhannet naiset ovat yksin ja yksinäisiä kasvattaessaan lapsiaan tällä tavoin, eikä heillä ole ketään kenen puoleen kääntyä. Aviomies sanoo: ”Mikä sinun on?”, mutta hän on koko päivän töissä kavereiden kanssa ja vaimo ajattelee: ”Minussa on jotain vialla, en ole niin kuin pitäisi. Jospa olisin hieman vahvempi ihminen, mutta minulla on neuroottisia tarpeita.” Kyseessä ei ole neuroottinen tarve: ihmiset ovat eläneet vuosituhansia ryhmissä, heimoissa, perheet lähekkäin. Ihmiselle ei ole luonteenomaista olla tällä tavoin yksin, ja kaiken kukkuraksi kyse on hengissäpysymisestä, jopa vauraassa maassa kyse on leivän hankkimisesta. Ja nainen tarvitsee lepoa kuukautisten aikana, mutta siihen ei kiinnitetä mitään huomiota, hänen tulee olla kuin mies, kuin automaatti, koko kuukauden hänen tulee olla yhtä toimintakykyinen.

Nämä ovat asioita jotka koskettavat perhettä ja naista. Niin monet naiset on saatu uskomaan että heillä on psyykkisiä ongelmia. Tämä on osa naisiin kohdistuvaa sortoa tässä yhteiskunnan kehitysvaiheessa. Kyllä, nimenomaan sortoa, koska naiset on saatu uskomaan että heillä on ongelmia, vaikka ongelma löytyy yhteiskunnasta joka ei ole antanut heille oikeanlaista elinympäristöä.